Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria. Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut, otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.
Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin »Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden »nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä, joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä, ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean, häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen eräällä Panama-laivalla.
»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa. Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti. Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle. No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:
»Ei laupeuden luonto ole pakko, se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»
»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»
Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät; valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.
Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.
»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.
Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta herätetty.
»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea. Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta, vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä rakastetaankaan!»