"Yläreunaan laitatan kapean hyllyn."
"Mutta sinne ette aseta pronssilautasia, ettekä ruukkuja."
"Polttakaa vaan", sanoi Laura, "siellä on tikkuja pöydällä."
Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui vielä vuosisatain takaa.
Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.
"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina aamuisin herra Gretryn toimistossa."
"Ei ole", vastasi Laura yksinkertaisesti.
"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti.
"Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."
"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi:
"Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."
Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen kahdentoista.