Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän: "Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä, onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille siellä sopivampaa paikkaa?"
He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta, ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.
"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt. "Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi minulle rakas."
"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?" Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:
"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä. Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle. Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja, ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten repelemät."
Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni… mitä merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla, jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."
"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus — pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne suloiseksi. Ettekö luule niin?"
Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."
Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana. Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"
"Ei ole niin kaunista taustaa kuin puu."