"Minä olen. Ja hän on saava sen tietää. Ei ole Crookesille ja minulle tilaa molemmille. Toisen on hallittava tätä peliä. Ja jos hän tulee tielleni, niin hitto vie, minä kukistan hänet."

"Sitten on yhtä ja toista puhuttavaa. Sinun on tultava Grand Pacific hotelliin heti, Court on siellä jo. Vikkelä poika. Hänpä se otti selville sen Crookesin juonen. Voitko tulla heti? Hyvää iltaa, rouva Jadwin. Ikävä kyllä, minun täytyy viedä hänet, mutta business on business."

Mutta suuren pelaajan vaimolle ei tämä ollut pelkkää liikehommaa. Se oli taistelua, jonka rintamasta tuli tiedontuoja. Kadun Taistelu oli taas alkava. Taas soi sotatorvi ja tuhanten jalkain jyske kuului. Tänne kodin rauhaankin, jossa hän piti miehensä päätä sylissään, kuului sen kaukainen melske. Tuolla pimeässä valmistautuivat joukot taisteluun.

Huomenna hyökätään ja toinen kaatuu — hänen puolisonsa tai vihollinen. Kuinka voisi pitää hänet, kun suuri taistelu odotti? Vaimo kuuli kuinka kapteenien huudot kutsuivat hänen miestään. Hän oli nähnyt tämän hyppäävän suoraan aseisiin hänen syleilystään. Hänen miehensä oli se mies, joksi hän oli häntä kuvaillut, ja jos ei hän ollut niin voimakas, rohkea ja taistelunhaluinen, niin ei hän häntä niin olisi rakastanut. Mutta hän oli menettänyt hänet taas ja juuri sinä hetkenä kun luuli hänet takasin vallottaneensa.

"Älä mene, älä mene, rakkaani", hän kuiski, "tämä oli minun iltani."

"Minun täytyy, täytyy, Laura, tyttöni. Hyvästi — älä viivytä, Sam odottaa." Hän suuteli hätäisesti kaksi kertaa ja kääntyen Gretryyn sanoi: "No niin, nyt mennään."

"Hyvää yötä, rouva Jadwin."

"Näkemiin, tyttöni."

He lähtivät ja kuului vain ääni sanovan: "Kas, Court oli pankissa ja näki shekit —"

Äänet haihtuivat ja ulko-ovi kolahti. Laura istui puristaen nyrkkiään suutaan vasten. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Hän yhä puristi sormiaan huuliaan vasten ja kuunteli itse tietämättään mitä. Hän ajatteli miestään, joka riensi taisteluun, unohtaen hänet ja hänen rakkautensa. Hän ajatteli Corthellia, jonka oli ajanut pois. Murtuneena hautautui hän tyynyihin. Suuren salin pimeyttä valaisi vain pari liekkiä heijastuen taulujen kuItakehyksistä ja urkujen piipuista. Valtavuudessaan oli se hänelle kuin Bysanzium. Yksin sen kaamean pimeän keskellä silkkihienouksissaan virui Laura Jadwin. Hän itki hiljaa ja kuiskasi pimeyteen: