Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis. Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva, Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura voittava.
Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely, pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä palvominen hänet vienyt?
Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt tunsi hän kolmannen kohoavan ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella. Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.
Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä, kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva. "Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt. Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen", huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."
Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta. Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.
"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.
Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.
"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen kimpun syvänsinisiä orvokkeja.
Leimuavin silmin karkasi Laura ylös. "Te", huohotti hän, "tekö?"
Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."