"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään: "Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä rohkeuteen — ja auttaisin häntä."
Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.
Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä, kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja asetti leukansa kätensä varaan.
Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki, kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään. Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.
Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos hän rakasti."
Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava, vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun, koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.
Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.
Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta. Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän antaa janan hän antaa sanan."
Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin, loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa. Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot ruusuja, hehkupunahia.
Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.