Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta — — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut, että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.
Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.
Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello oli yksi yöllä.
"Mitäs tämä merkitsee?", mutisi hän.
Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu, tiedättehän."
Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia armeijan liikkeitä. —
"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne." — hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."
Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus. Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä, pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.
2.
Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä. Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut. Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen. Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan Howellsia.