"Haen ajurinne, herra?", lausui ryysyinen puolikasvuinen poikanen
Cresslerille.
"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin — 93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."
Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan sulki oven.
Laura nojautui nahka-istuimelle. "Millainen ilta", hän mutisi.
Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin, hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.
Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän, "miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."
"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti selittää.
"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi."
Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.
"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä.
Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen.
"Minä en sano mitään."
Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin State ja Clark katujen.