"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."
Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.
Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia itselleenkin.
"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."
Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen tuntea, että häneltä oli pääkin.
Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan. Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun esirippu lasti.
Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."
"Sataa aika lailla."
Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.
Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska; poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.