Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.
Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.
Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.
Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta Europan myllyihin ja leipomoihin.
"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."
Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike. Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista", "yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita, joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen törmätessään.
Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja, vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään. Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten "kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".
Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen, kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä vapisevin käsin voileipää.
Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan. Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.
"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"