Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos, mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se voi vaikuttaa markkinoihin."
"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis vieköön."
Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin puhelinkoppeihin asti.
Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen merkitsemä.
Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.
Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan, kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.
Landry Court oli oikeastaan kaksoisolento. La Salle-kadun vaikutuksista vapaana oli hän hajamielinen, epäkäytännöllinen ja helposti kiihtyvä, mies jommoiselle ei liiketehtäviä uskota. Mutta pörssin ilmapiirissä heräsi hänessä toinen mies, joka kello puoli kymmenen, gongongin soidessa otti käytäntöön toisen hermoston ja toisen aivokoneiston. Eikä kukaan pörssikauppias eikä välittäjän apulainen pysynyt loppuun saakka niin selväpäisenä ja ovelana kuin tämä nuorukainen, joka oli samana iltana niin nolo seurapiirivelvollisuuksiensa suhteen. Se Landry Court, jonka Dearbornin tytöt tunsivat, oli toinen kuin se, joka pörssin tuolilla istuen siristynein silmin ja puristetuin huulin arvioi kauppakiihkon asteita tänään.
Mutta permanto täyttyi vähitellen. Satoja sähköttäjiä saapui paikoilleen. He ripustivat hattunsa ja päällystakkinsa osastonsa peräseinälle ja kävivät leikkiä laskien paikoilleen paitahihasillaan tai valkeissa pellavatakeissa. Toiset ryhtyivät heti naputtelemaan. Portaita ylös ja eteläovesta sisään tulivat kauppiaat. Juoksupoika kulki yli lattian huudellen jotain nimeä. Kaupantekijät asettuivat vähitellen maissi- ja vehnäsyvänteille, jonka jälkimäisen portailla istui kädet polvien ympäri pari miestä, toisella päässään musta silkkinen kalotti.
Winston, iso, hartiakas, bassoääninen, viidenneljättä ikäinen mies, joka myös oli Gretry-Commerse liikkeen palveluksessa, tuli Landryn luo ja tervehtimättä, sanoi teennäisen hitaasti: "Mitä se Turkin-£nglannin juttu tarkottaa?"
Mutta ennenkuin Landry ennätti vastata, tuli joukkoon kolmas Gretry-yhtiön edustaja, Rusbridgeᵣ laiha, mustatukkainen mies, jonka syvällä olevista silmistä ainainen kiihko loisti. Hän huudahti: "Mitä sanotte, siinä on jotain takana."