"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten pitäisi sitä työtänne mainiona."
"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär, sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi. Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa, tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."
Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."
"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."
"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän: "Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin. Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta. Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."
"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille, jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan, olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä. Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni. Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa, kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että voin tehdä teidät onnelliseksi."
"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."
"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"
Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.
"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.