"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.
Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen ovesta sisään.
Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai mitä?"
"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä. Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."
"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle erityisen viehätyksen.
"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu. Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta", jatkoi hän syvään hengähtäen, "tämä onniko minulle! Ja kuitenkin on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."
"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:
"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes vähänkin."
"Mutta mitä osaan minä sanoa, mitä?"
"Teidän on sanottava kyllä tai ei minulle. Tätä minä en kestä."