"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."
"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen taskussaan."
"Sitkeys on hänen luonnossaan."
"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että hän saa käydä. Ja se alkoi taas."
"Mutta rakastathan sinä häntä?" tiuskasi rva Cressler.
"En tiedä", vastasi Laura hetken vaiettuaan.
"Tietysti sinä rakastat. Ethän olisi muuten suostunut."
"Kyllä kai… Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."
"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?
"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä.
En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin
Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa
vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."