Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa, jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut, kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun Taidegallerian johtokuntaan.
Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen, todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."
Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"
Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu yritys kaapata kaikki."
Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa. Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja hän astui sisään.
Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului huutoja: "Hyvä. Uudelleen."
Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna, vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia täynnä.
"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu. Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."
Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille, Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.
Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset — — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus, joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus, uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta. Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.