"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen taidettaan."
"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus, väritys?"
"Mutta jos ajattelette, mitä se sanoo, niin… Katsokaas esimerkiksi tätä."
"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En ole pannut sitä merkille."
"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko. Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä, mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi kuin nymphit."
"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä urkujen takia."
"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon pikku taulun täydennykseksi?"
"Olisin hyvin iloinen."
Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin "Lohdutuksen" säveleet.
"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."