"Ymmärrän", kuului kuiskaus paljon puhuvan huokauksen mukana.
"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti.
Haluatteko kuulla Beethovenia?"
"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua
"Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.
"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan huojuen saneli hän väliin selityksiään:
"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin…. ja nyt oikukasta kuin nainen, joka epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä… Ja pohjana aistillinen tunnevirta… sitten kiihkeätä… ahnasta… ja lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys… Sama idea Wagnerilla."
Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi. Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää Bougereaun ja Verdin.
Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja Lisztin kiihkeitä intohimoja.
Samassa lakkasi soitto ja hän veti pitkään henkeään.
"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja kielen kertoa."
"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon, kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle. Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."