Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.
Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.] Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi koko heidän loppuiäkseen.
Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.
Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä, kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä koulupoikaelämässäni.
Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia, että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina, että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.
<tb>
Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa "ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".
Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä, että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita, mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.
Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa, samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.
Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan, ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".