Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.
Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu, nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan ja joka mies sai runsaan osuuden.
Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon. Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin alus koko laivueessa.
Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.
Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan, jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.
Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun; mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.
Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan. Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla — tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana ruutisäiliöstä.
Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan. Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan pitkäaikaiseen vankeuteen.
Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä, vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.
XVII luku.