Länsi-Intian merisissejä

by Frank R. Stockton

Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi, että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.

Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.

Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa, sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina, ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.

Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön. Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien, jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät uusiin seikkailuihin.

Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt jälkeensä.

Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin, tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää arveluja.

Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen. Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin pyhänä.

Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä — ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi, vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan. Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.

On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä, varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?

Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.