Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. — Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta… Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden. Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin…
Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.
Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.
Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa. Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.
Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella. Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: — Tuleeko-vai, tuleeko-vai — kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on — mitää-mitää.
Pau … räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä vastapäätä katseleva ilmanranta.
— Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.
Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää sanattomuutta.
— No!
Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä korvaavia vaiheita.