Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä: huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli juuri syöty.
— En minä pidä nyt saunalla väliä. — Ei minun ole nälkä.
Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista, niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot muualle… Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle asti.
Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka, onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon. Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi kuulumasta. Mitä se oli?
Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana. Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.
Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla… Hän istahti kynnykselle… —Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä olla … ei se tänne tule… Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta, kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana… Väinö on taas poissa…
Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti, vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki ajallinen: päivä ja auringonpaiste.
Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen hurmassa.
Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja, jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi. Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt, oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä, muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.
Nyt se tapahtui toisen kerran — — —