Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan. Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta, että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita, niitä yhä vain on.
No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.
Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun sivultapäin olevan sitä kuulemassa: — Näytäs, tyttö, mulle aittasi! — Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: — Kyllä sen salvan takana tyttö säilyy. — Eliina sanoi pihasta: — Se on säilyminen! ja hymyili mielevästi.
Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus, sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä, kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi… Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.
Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö sanoi kahdenkesken: — Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. — Niin kävi, äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja kuiskasi: — Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. — Se ottaa sinua kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa. Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus… Tuolla, siellä on Malkamäki, Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää. Tämmöisiä ovat nämä illat…
Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta. Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä jotakin määrättyä seuraavaa yötä.
* * * * *
Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.
Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin… Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan… Niin tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään oleellista merkitystä.
Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo. Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo. Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.