Seisahdus. Nouskoon runo lepikon sokkeloista kesäyön laimean taivaan laelle. Sieltä näkee yhtaikaa monta seikkaa ja — mikä tärkeintä —miellyttävän välimatkan päästä.
Kas, ensi huomio täältä taivaalta katsoessa kiintyy ehdottomasti maanpinnan muotoihin. Koko harju näkyy alusta loppuun. Se on kuin tummanvihreä jättiläiskarhe, joka ulottuu tästä tämän viljelysalueen laidasta tuonne tuon toisen alueen laitaan. Sen vasemmalla puolella on monilahtinen vesistö, joka harjun suunnassa jatkuu jatkumistaan. On vahinko, ettei ole koskaan tullut käytyä pitkin noita asumattomia rantoja, missä harjun metsä rajoittuu veteen. Se ranta on lukemattomien vaaksanmittojen pituinen ja täynnä niljakkaisia kiviä, joiden väliin pujotteleiksen sormen, ehkäpä kämmenenkin levyisiä varjoisia lahtia, joiden pohja on täynnä pienenpientä valkoista ja kirjavaa kiveä. Kun tuo metsäinen kiviranta loppuu, alkaa kylän alla kaartuva heinäranta. Tuo tölli kylän ylälaidassa aivan harjun juurella on Korkee; noin pitkän matkan siis Malkamäen Elias kulkee käydessään Korkeen Lyyliä tapaamassa… Tämä on vuoden lyhin yö, jona näitä katselemme … ja näemmehän me täältä tosin muutakin kuin pelkän maanpinnan ja sen viljelykset, metsät ja vedet. Näemme aivan selvästi, että tuolta harjun oikealta puolelta lähestyy Brunius istuen hytkyvillä rattailla Malkamäen Taaven rinnalla… Korkeen Lyyli laskeutui äsken makuulle aitassaan palattuaan harjulta, jossa oli Eliaksen hyväilyissä havainnut uusia sivuvivahduksia, ja kuvittelee nyt tuon harmaan täplän, aitan, sisässä lähestyviä juhannustansseja. Ja vaikka välimatkat ovat noin tuiki pienet, ei hän näe eikä edes aavista Bruniusta ja Taavea maantieltä, eikä Eliasta ja Olgaa tuolta lepikosta, vaan nukkuu…
Elias ja Olga pitävät kumpikin silmänsä kiinni maatessaan sylityksin lepikossa. Nyt he siis ovat sylityksin. Olga tuntee nyt aivan täydellisesti korjanneensa kaikki laiminlyöntinsä, hänen on sanomattoman hyvä olla, sillä hän olisi voinut nyt tässä maatessaan kokea mitä hyvänsä, mutta hän ei ole tahtonut. Hänelle riittää hyvin tieto siitä, että olisi voinut mielensä mukaan pitää nuorta poikaa omanansa, itse vallita tällaista tilannetta, tarvitsematta joutua hämilleen. Hänen on hyvä olla ja siksi hän tarmokkaasti torjuu kaikki Eliaksen, nuoren pojan, vaistomaiset yritykset. Hänen on niin hyvä olla, että hän lopuksi tarttuu pojan päähän, ja yhä silmiään kiinni pitäen suutelee poikaa. Se oli Olgan ensimmäinen suudelma. Sitten hän kuiskaa Eliakselle: — Minä lähden nyt, jää sinä tänne! Ja katoaa tuossa tuokiossa lepikkoa myöten taloa kohden.
Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua.
* * * * *
Taave oli laskenut hevosen samaan mäkeen ja näki Olgan salaisen kiireisen paluun. Taave meni pirttiin ja jäi akkunanpieleen katselemaan. Hän näki muorin pojankin tulevan mäestä … sitten hän meni sänkyyn ja alkoi ajatella.
Äsken oltiin taivaan laella ja saatiin sieltä silmäys yli koko paikkakunnan ja sen asiain. Nyt se taivaanlaki jo rupee kirkastumaan, vuoden lyhin yö ohenee kohta aamuksi. Taivaan laen korkeudesta näkyisi ehkä jo auringon syrjä, ja silloin ei maanpinnan katseleminen korkeudesta tuota samaa tunnelmaa kuin kesäyönä. Sitäpaitsi useimmat ovat nukuksissa. Malkamäen pirtin sängyssä tosin valvoskelee Taave aivan erikoisissa ajatusaskarteluissa, ja tuolla päärakennuksen eräässä huoneessa valvoo — Brunius.
(Brunius)
Brunius valvoo vuoteessaan. Olga on äskettäin lähtenyt huoneesta.
Matkallaan oli Brunius jälleen saanut kärsiä muista ihmisistä, jotka matkustivat niinkuin hänkin pitkin kesäistä maanpintaa tänne päin. Hän oli joutunut kulkemaan yhtenä heidän parvessaan ja myöhästynyt. Kun hän sitten lopultakin keskellä yötä pääsi uppo-outoon Malkamäkeen, tapasi hän hämärässä tulevat appivanhempansa, joista äiti heti lähti yläkertaan etsimään tytärtään. Mutta siellä ei ollut tytärtä. Se oli hyvin ihmeellistä, sillä vierashan oli Olgan oma vieras, jonka hän itse oli tänne toimittanut, jota eivät he, vanhemmat, edes tunteneet. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ohjata tulija huoneeseensa, "jonka Olga kyllä oli päivällä häntä varten järjestänyt".