Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua, tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan, se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä, häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.

Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.

Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan, se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään haihtuisi tai hupenisi. — Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden, ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen, tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat, mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin juuri silloin… Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia…

Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla vaitiololla.

Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen, jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta — jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin avaruudessa.

Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja, jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.

Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.

* * * * *

Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki, mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee, mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan pyrkii.

Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää — toteutuu vuosisatojen tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää rajuilmaan?