— raskaana?
— Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin. Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä. Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat mittasuhteensa.
Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä, muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna, aitta…
— Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy, ja hän sanoi:
— Ei oikein.
Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:
— Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.
Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi sitä taivistella.
— Niin kai sitten — no hyvästi vaan, sanoi poika.
Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.