Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan — taas tuota samaa joninaa — saanut edellisestä paikasta lähtiessään eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen. Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin, että se ei ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä kohtaa täysin varmana.
Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa, jotka annoin tytölle — tai laskin pöydälle, kun hän yhä itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."
Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti, johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut, "kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta kirjoittamaan. — Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.
Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.
Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen, kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin, tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.
LUMITUISKU
Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta oppia koko elämänsä iäksi.
Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille oppilapselle semmoisena kuin on — suuri taivaan kokoinen, hiukan vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee. Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha, eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa — saman virsikirjan, josta luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin viemään kirkon hautaan…
Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa, kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään, mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä. Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein loppuun asti herätä.
Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla, siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.