— Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei käy.
Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä kunnollisesti…
Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään — ja juoksi ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.
* * * * *
Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen näytös pääsi alkamaan.
— Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa kaikkien nähden.
Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi, että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi, jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta mitään omaasi oteta.
Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä. Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras käsi näin joutuisi kääntelemään.
Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun kuluneen pienen silkkiliinan sisältä — jota Selma joskus oli pitänyt kaulassaan — tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä, lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."
Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa, katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään joutuneet. — Voi voi…