— Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko: olen tai: en. Minä huusin yhä uhkaavammin:
— Olen tai en — kuuletko sinä ihminen?
Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen.
Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista.
"Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut…"
— Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.
— Yksi sana — olen tai en, ärjyin minä.
Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla. Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi tapahtunut. Korkein saavutus oli:
— No olen minä sitten.
Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta: