Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin taas ilmestyi Selman pussiin… Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain, jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean tukkapehkonsa suojaan.
Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa, mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen. Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.
Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua, antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. — Minä en pidä itseäni erikoisen lahjattomana — näin puhelin — mutta olen kuitenkin kerran omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten, että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua… Toinen poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa, sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa… Kun ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa suhteissa mielihyvin…
— Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina pitäisi nenästä vetää.
— En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.
Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma kohtaus meiltä näyttelemättä.
— No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.
— Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi — vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt — ja sitä paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta. Kiellätkös senkin?
— Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.
Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla äänellä: