Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa, että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän. Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.
Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan…
Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn trattia. — Myllyn tattia, hoin minä — en osannut sanoa trattia. Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.
Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön kanssa löin palloa — ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman korkealle.
Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen. Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana. Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies, joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta, joille ei minulla ole mitään kiittämistä.
Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä. Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi; siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin. Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:
Makkara kirisi kiukahalla, minä perso penkin alla. Kypsy kyrsä, kärsi perso. Kyll' on kyrsän kypsymistä, pahan person kärsimistä.
Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä nähdessään odottamatta patsaan). — Ensin mentiin Pitkää kujaa, sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale, Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.
Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa. Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.
Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa, siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan harjussa.