Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä, puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton elämisen onni.

* * * * *

Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä, vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota napauttelivat.

Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä 1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:

Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen
Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.

Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun, joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla. Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta. Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.

EMOT JA POIKASET

Kappale suviyön sisältöä

Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi. Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina. Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan, jos peto tulee.

Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan, keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun… Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä — kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle. Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois. Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja antaa selkään tottelemattomuudesta.