Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa, saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa. Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset, ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.
* * * * *
Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille, toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On semmoinen kohta ajassa…
Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.
Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen ja tulevaisen kuvitelmissa.
Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.
* * * * *
Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.
Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin. Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa kuulemaan…
Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla. Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne, ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa — jossa kissa ulkosalla tuntee olonsa varmimmaksi.