Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista. Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi, että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät, silmät tulistuivat. Keikut minne keikut — matka on pitkä, mutta — ei, ei vielä — nyt, ei, no nyt: tsoi — hukkaan pääsi.
Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä nousi köyryyn. Tuolla — jänis! Ja tuolla — ja tuolla. Aamun kirkkaus jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä. Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan ja näkönsä hiukan sumentuvan — siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo kadonnut.
Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa; matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.
Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään. Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten sekaan nukkumaan.
Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.
* * * * *
Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet, kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi, josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä, joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään tuijotukseen auenneesta silmästä.
Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.
Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat. Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla itkun alkuilmeet.
Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä koivesta; se oli siloinen ja hervoton.