Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti, jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin, että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.
ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA
Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa…
Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa, nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.
Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän perässään kiinni — on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran sattumalta noin kapeana… Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee virsiä mökissään.
Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä. Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa, jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista heidän silloin oli lähdettävä.
Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä, jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.
Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin, luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen kannalta korkein onni — eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta kuin onnea.
Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.
Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä — ihossa ja katseessa — tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä — myöskin hiljaisen, painostavan onnellisuuden hetkinä.