Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja leikki syyskärpästen kanssa. — Annahan oli parantunut jo. — Niin oli.
Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken, vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa, mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö, vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman varjeluksen alainen. — Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään. Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan hengitys ei kuulunut.
Sama äiti — joka myös on minun äitini — on kertonut, että hänen koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia, paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas, kirkas ja onnellinen — tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.
Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä, mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa, joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.
* * * * *
Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa. Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen, vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö — niin ei vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti, jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.
* * * * *
Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa. Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä heille neuvoa.
Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen, joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja: ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.
Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä, joille semmoiset sopivat. — Mutta tuo onneton on semmoinen, joka minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin, että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta surua.