Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.

Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti. Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. — Älä sinä silloin tule kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. — He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä lähti sitten kanssa.

Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti melkein yhtä mittaa.

Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi täällä olla sen saavuttaakseen.

* * * * *

Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut… Näin kauas olen kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä, kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti lapsuudesta.

MUUAN TELLERVO-NIMINEN

Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa. Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa, toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta, nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.

Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan, kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa lunastuksen merkityksestä.

Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja
Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa:
"Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava — kyllä minä sun
siinä Kajakka-Maija."