Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:
— Noh — oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä edellensä vain sillä lailla.
Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:
— Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi
Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.
Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:
— No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.
Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.
* * * * *
Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan, ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm, kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.
Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat, mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin. Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.