LAPSEN SURU
Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.
Eilisilta — se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne, missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa, silmuineen, lintuineen, lämpöineen… Veren kulku vahvenee, muutamalla sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.
Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä… Silmät painuvat lopulta harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.
Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin jokin soma hepene.
Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.
Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa. Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan, kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat? Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti, tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia. Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin…
Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile, vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana, ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa katsella hopeakuvaa.
Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.
Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta: