— Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä hakemaan isää talosta.
Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.
— Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. — Ole hiljaa nyt, ettei äiti kuole, supisee Riika. — Täti käy kiiruusti hakemassa isän kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.
Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa, joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.
Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi: "Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa ovelle päin tarttuen jo ripaan. — Ai-ai-ai — valittaa sairas. Kello käy, päivä sädehtii.
Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta, vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt. Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä. Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään. Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen epätietoisuus on korkeimmillaan.
Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno, kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse "vastustamista".
"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."
* * * * *
Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin, johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse ja supatti sille: