— Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti, kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.
Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä, jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään. Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.
Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua, jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian? sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin. Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.
* * * * *
Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. — Ei ole enää äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.
Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan. Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.
Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään. Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?
Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään — kyllä se sieltä pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.
— Missä äiti on?
— Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.