— Miksei äitiä enää auteta?
— Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.
Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen tilaansa.
Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä. Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.
Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan navetalle kompastellen ja itkien.
— Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.
Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin, kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin: hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy taaskin läpi isän sydämen.
Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.
TYHJÄ KOTI
Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä paikkakunnalla — tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen. He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva, omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi, kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen kysyttäessä vastaamaan: — Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.