Karoliina tekee lähtöä poispäin — ei hän pyri kastetta toimittamaan, mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden joutuu pimeyteen. — Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian, huutaa äiti.
Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat silmät. Isää ei ole…
* * * * *
— Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos. Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.
Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa, kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä maidossa. — Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto…
Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään, kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.
* * * * *
Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?
OMISTANI JA OMILLENI
Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, ellota minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo…