Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista, jotka teitä koskevat — ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin, koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimäinen tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin mielessä. Ja teillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on saatu asianomainen "ilmoitus". Ihmisen ajatushan on villein kaikista hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te kukoistuksellanne loistavasti todistaneet oikeiksi annetut ohjeet. Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar. Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen; milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo kaikki voisi joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties rikaskin — ajattelen Maeterlinckin "Tietäjiä". Mutta sittenkin on tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta, saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se voi olla myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää. Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylisteltävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena nukkuu — mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan eikä mistään muusta. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat useimmin harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vain lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, — voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppeällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

* * * * *