Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot — se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.
Tarkastaaksemme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo "mahdottoman" suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; "rajattomuuden raja" on tilattomuus.
Paikan kaksoissisaren, ajan, suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää "kaiken ajan". Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla "missään".
Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen "pallonmuotoisuuteen", joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se "suunta"-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa.
Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella "tasapintapalloa" ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan, missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu — keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen — sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin, muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.
* * * * *
Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle eksyneet.
Naivisuus — siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella? Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä, joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja "irtonaisuutta", mutta samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä, joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä, että noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään, rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.
Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko, tarkastakaa vain, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi, merkitsee useimmiten korkeampaa kriitillisyyttä eikä ole häpeäksi edustajalleen. Jos te joskus eksytte kyynillisyyteen, niin voitte sanoa: "Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia." Ja nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.
Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee olemaan lähimäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.