Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin on eroitettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään. Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus, ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on — meille on edullista — suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa. Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas, että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen avun antamisen kamppailevalle lähimäiselle. Kenties hän oli oikeassa tässä niinkuin paljossa muussakin — jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden, niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa (keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja isänmaanrakkaus — mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkajlija on sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.) Dreyfus-jutussa — joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös näistä asioista — lausui Paul Déroulède, "Isänmaanystäväin liiton" isä ja sielu: "Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön, Ranska ei ole syyllinen", tulkiten siten noiden kaikkien aikojen kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut sotamiehestä everstiksi, kivahti tuomioistuimelle: "Älkää intoilko, ennen kaikkea on armeijan kunnia."

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä, ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun — tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon — niin on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso. Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan "tuloksista" iloitseminen perustuu perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan odottaa positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan "luonnollisempi" ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle — olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

* * * * *

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: "Eläköön taisteleva ihmisyys" — ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

* * * * *

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)