Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut, maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi, siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan vaunussa oli hyvästi tilaa.
Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.
Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa, päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta. Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan. Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan. Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.
Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian — rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla — päättyi järven kuutamoisiin laineisiin.
Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa, joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut oikeastaan tarkoittivat.
Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta. Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he hallitsivat… Sitten oli vielä muuan seikka — ulkomuoto. Sillehän nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin — äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili… Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä, ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun, että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.
Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään. Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.
Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.
Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut, nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas, mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli eläissään sangen vähän ajatellut.
Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli, yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.