Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin, muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen. Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki, oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli, kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti hänet pois…

Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi itseään, niin piikaa nuhdeltiin.

Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista, mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi. Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen — äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä painanut — sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella. Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin, ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.

Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä hiukan varomaton — ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi uuden piian odotukseksi.

Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista, asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä myös hiukan äänessä.

Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava seikka.

Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos. Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin, joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:

— Ettekö osaa pumputa?

Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi: