— Mitä sinä siellä teet?
— Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa.
Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet, hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta — aurinkokin melkein tuntui lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa… Hän ei enää ollut alapuolella.
Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat — ja mitä tämä oikeastaan oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa — jotka muutenkin pitivät häntä minä pitivätkään — jos he olisivat tämän nähneet? Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin — ja — niin — mutta nyt oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa, ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli — hän tosiaan ajatteli tällä hetkellä — ponnahti ylös, meni makuulle ja monet tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli Ragnarille Hiltun tulopäivä.
Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua. Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin poissaolossa suuri viehätys.
Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus, niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä tänä iltana — joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän iltojen nousevaa lukua.
Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului huutavan kyökkiin:
— Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa sitten hänellekin teetä.
Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi:
— Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta?