Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi hämärähetkiä — semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän sitä vastaan edes voivotellut.
Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli."
Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön — hän todella sanoi tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli hyvää ja sopusointuista tänä iltana.
Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan, vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille. Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.
Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat, niinkuin kuutamoistuntoja.
Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.
Kuinka olikaan — kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta sitten.
* * * * *
Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet, niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan. Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.
Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta, toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa, arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja puhtaisiin uomiin…